Eilen iski huoli, johon auttoi itkeminen miehen olkapäätä vasten. Mitä jos joku meneekin pieleen, mitä jos me emme saakaan ensi kesänä tätä lasta. Minun mieheni osaa löytää oikeat sanat, antaa luvan tuntea mutta rauhoittaa minua optimistisuudellaan. Itku kääntyi iloksi viimeistään siinä vaiheessa, kun kipitin ennen nukkumaanmenoa hakemaan miehen hajuvettä suihkutellakseni sitä makuuhuoneen lakanoille, koska minun mielestä makuuhuoneessa haisi popkornille (jota ei olla täällä syöty kuukausiin). "Ja sä vielä mietit, ootko sä oikeasti raskaana!" naurahti mies.
Nukuin pitkät yöunet, jotka välillä katkesivat outoihin uniin ja vessassa ramppaamiseen. Aamulla oksensin, kun yritin nielaista raskausvitamiinia. Vointi on siitä huolimatta ollut tänään hyvä. Vietämme sairaspäivää kotosalla, leffoja katsellen ja tietokoneen äärellä.
Jostain se huoli aina välillä nousee, vaikka siihen ei ole mitään järjellistä syytä. Kaipa se on luonnollista, kun kiintyy koko ajan enemmän ajatukseen siitä, että minä kannan sisälläni meidän lastamme. Haluan suojella häntä. En malta odottaa, että tapaamme.
<3:lla Mrs. M. ja kamu,
rv11+2
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti